Valkoinen villakoira y.m. kertomuksia

Kirj.
Suomentanut
Toivo T. Kaila
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.
A. Kuprin. Valkoinen villakoira. Koiran onni. Eläinnäyttelyssä. Norsu. Joella.
A. Kuprin.
A. Kuprin lienee — Vladimir Korolenkon rinnalla — nykyään elävistä
venäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänyt
vallankumousvuosien dekadenttisen rappeutumiskauden halki suurten
venäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosin
ole voinut — tai tahtonut — nostaa nimensä ympärille sellaista
suurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai Leonid
Andrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämään
kirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.
Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita
niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö Meljuzgá —
Pikkukaloja , jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin
viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu
kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari
talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää —
Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. Kaksintaistelunsa
( Pojedinok ) kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana
ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon
puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen
v. 1908 ilmestyneestä Kertomuksia lapsille nimisestä teoksestaan.
Valkoinen villakoira.
Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden
huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä
tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto,
jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten
risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen
häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se
aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen
iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha
poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin
tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä
ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään
laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin
seurueen vanhin jäsen — ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä
selässään posetiivia.