Mökistä maantielle

Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.
Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean salmen yli toistaan silmäilee.
Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle hautausmaalle.
Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.
Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti…
Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli, pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.
Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä elävilläkään sen parempaa ole.