Elämä ja kuolema
Kirj.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.
Isä. Lusifer. Elämä ja Kuolema. Talvi. 1. Huvila. 2. Syystähdet. 3. Varisevat lehdet. 4. Ensi lumi. 5. Maisema. 6. Järvi jäätyy. 7. Kimaltavat hanget. 8. Tähti-yö. 9. Sydäntalvi. 10. Kevään kajastus. Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman.
Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja
pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi
koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja
vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja
vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli
näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi
nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä
länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain
senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää
lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana
vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan
uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen
vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja
tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin
nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain
valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.
Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli
ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät
kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli
viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan.
Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät
kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat
vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät
alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen
kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli
näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka
talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä
ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka
kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen
tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin
nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet
tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen
rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten,
surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta
huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään
pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat
tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten
leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän
olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä
hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan
sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella,
missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.