Maailman lyriikkaa: Runosuomennoksia

Runosuomennoksia
Toimittanut
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.
Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta. Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu. Vanha sisilialainen paimenlaulu. Goethe: Mignon. Eräästä kirjeestä. Keijukaisten laulu. Tanssilaulu. Faustin II osan alkukuorot. Tervetuliaiset ja jäähyväiset. Maaliskuu. Vaeltaja. Friedrich Hölderlin: Hyperionin kohtalonlaulu. Heine: Syyslehdet keltaiset värjyy. En soimaa… Hermann von Gilm: Pyhäinpäivänä. Johan Herman Wessel: Pikku runoja. Henrik Ibsen: Runoilijan laulu. Kuoro Rakkauden komediasta . Björnson: Kätketty lempi. Huhtikuu. Sigbjörn Obstfelder: Eeva. Myrsky. Minä näen. Joulu-ilta. Silmät. Hän kylvää. Georg Brandes: Vaeltava ritari. Tunnelmat. Helmi. Shelley Mary Goodwinille. Kukkavihko. Tunnuslause. Mennyt. Koi. Proteus. Hans Ahlman: Kevätkantaatti. Lasse Lucidor: Kuoleman ja itsetietoisen ihmisen välinen keskustelu. Esaias Tegnér: Jättiläinen. Puut. Joulukirkossa. August Strindberg: Katkelmia runonäytelmästä Valtamaantie . Heidenstam: Kuningatar Kristiinan joulu-yö. Toivepäivä. Muistojen kartano. Tuhannen vuoden päästä. Kevään aika. Vaahteran hämyssä. Nukkuvat talot. Alkanut vaellus. Taipaleen päässä. Miehen viime sanat vaimolle. Gustaf Fröding: Aamulaulu. Rantalaulu. Selma Lagerlöf: Rauha. Hjalmar Söderberg: Yksin. Pimeys yli polkuni lankee. Wilhelm Ekelund: Vaeltajan uni. Niin solakka, hento sa olet. Sydämesi suuri puhtaus.
Bhagavad-Gita (Herran laulu).
Herra lauloi:
Sa suret niitä, joit' ei tule surra,
ja tyhmän puheen koetat koristaa
sanoilla lainaviisauden. — Viisaat
ei itke kuolemaa, ei elämää.
Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa,
ei nämä ruhtinaat ois eläneet,
ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita.
Kun sielu, ruumiin herra, elänyt
on lapsest' elonsa ain kuoloon asti,
niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;
mies viisas murhetta ei tuosta tunne.
Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa
niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; —
tyynesti niiden vaihtelut sa kestä!
Sa miesten ruhtinas, — on kuolottomuus
vain häntä varten, jot' ei nämä vaivaa,
ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan
ja kestäväinen on. — Mi turhuutta on,
itsessään sill' ei mitään olemusta;
todellinen ei olemasta lakkaa.
Ken olioiden olemuksen näkee,
myös tämän tietää. Tietää, että SE
jokaista luomaansa on voimakkaampi,
ett' Ainoaa tuot' ei voi tuhota.
On kuoloton ja ääretön tuo Ainut
ja iät elää Se; — vain muodot vaihtuu
ja kuolee; — niinpä sodi, Bharata!
Ken uskoo, että murhata voi henki,
tai tulla murhatuksi, erehtyy.
Se tappaa ei voi, eikä voi sit' tappaa.
Se synny ei, eik' kuole; olemass' on
se, eikä koskaan katoo: syntymätön,
ainainen, iäinen ja katoomaton,
se kuole ei, vaikk' kuolon sais sen ruumis.
Ken tuntee tämän katoomattoman,
mi syntymättä, kulumatta koskaan siks jää, mik' on , — ken tuntee tään ja uskoo
sen surmaavan, tai itse saavan surman?
Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun
kuluneen, sekä uuden ylleen pukee,
niin sekin, joka ruumiin verhoss' asuu,
kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen.
Ei haavoita sit' ase, eikä polta
sit' tuli, veteen ei se uppoo eikä
se arotuulten henkäilystä kuihdu.
Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken
läpäisevä ja ikivanha, aina
pysyvä, järkkymätön, muuttumaton,
salattu, iäinen se on; ja jos
sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi
murehdit sitä, jok' ei koskaan kuole?
Mut vaikka luulisit, se että yhä
uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee,
— oi urho, joll' on käsivarsi vankka,
niin vaikka luulisit, niin älä sure!
Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,
ja kunkin kuolleen jälleen syntyä:
ikuista lakia tät' ällös surko!
On olioiden alku salattu,
vain niiden olemisen keskikohta
on tunnettu, taas loppu salainen.
Valittamista mitä tässä on?
Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen
kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee
siit' ihmeissään, ja kaikki pettyvät.
Ei haavoitu se, joka ruumiiss' asuu,
siks kuolemaa äl' itke, Bharata!
Velvollisuuttasi vain muista! — urho
ilolla sotaa hurskast' tervehtii;
kun hänt' on etsinyt se, Prithan poika,
tien avoimen hän taivaaseen siin' näkee.
Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo,
vanhurskaus vaikka vaatii sitä, — niin
et kuule omaatuntoas, ja rikot
velvollisuutta, kunniata vastaan.
Iäksi häpeään sun nimes häätyy,
ja raskaampi on häpee jalolle
kuin itse kuolo. — Kaikki uskoo, että
pelosta pakenit; ja ne, jotk' ennen
sua sankarina pitivät, ne nyt
sinua halveksien katselevat;
joukossa vihollisten pilkkaajat
sua sanoin säädyttömin ivaavat:
pahemmin voiko käydä kuninkaalle?