Saloilta ja vesiltä / Luonnonkertomuksia

Luonnonkertomuksia
Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.
Tuokiokuvia salolta. Sudet. Toisten hyväksi. Kutumade. Kanahaukkaperhe. Voittaja. Telkkä. Syöjätär. Lummelahden valtiaat. Hallakorven kuningas.
On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä
taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin
lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.
On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa
jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei
hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy… Vienon alakuloinen ja
surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla;
samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja
rauhasta.
Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä
valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat
pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo
kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan.
Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen
haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun
jäistä, kuuraista kuorta… Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä
potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä
kuuntelemaan.
Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa
täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen
tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä
salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja
koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa
kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.
Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan
peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja
juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry
tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se
katoaa metsän kätköön.