Jutelmia

Kynän pärskehiä
Koonnut
Porvoossa, Werner Söderström, 1890.
Luonnon helmassa. Haaksirikko. Vasarakauppa. Väärällä tiellä.
Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat? virkkoi lehtori Lajunen kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. Ei meillä mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan pitkään.
Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee, toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:
Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin ehtiä.
Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet! kehoitti rouva Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään nuorinta lasta sylissään.
Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.
Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.
Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika, vakuutellen: kyllä se jaksaa! kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa, yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.
Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.