Rikostoverit y.m. novelleja

Kirj.
Adolf Stern
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
Adolf Stern. Rikostoverit. Veit lasinpuhaltaja. Alppijoen partaalla.
Adolf Stern.
Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta — hänen
isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa — hänen täytyi jo aikaisin
tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot
ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä,
etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin,
myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana.
Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen
merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet
nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi
kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin
teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta,
kuolemaansa asti v. 1907.
Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen
etenkin Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart
ja Studien zur Literatur der Gegenwart nimisillä teoksillaan.
Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen
lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista
teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät
Ohne Ideale ja Die letzten Humanisten . Novellimuotoa hän viljeli
mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin Weihnachtsoratorium
ja Die Wiedertäufer sekä Die Totenmaske ynnä useat muut
venezialaiset novellit . Novellistina monet arvostelijat asettavatkin
hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m.
rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja
taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä
runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.
Rikostoverit.
Venezialainen novelli.
Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon
alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo
kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria
dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin
tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja
miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia,
nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla
pienillä holvisilloilla loimotti — omituista kyllä näin kesäisessä
yössä — riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu
levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.