Iltalampun ääressä I

Kirj.
Suomentanut Vihtori Peltonen
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Lintujen jouluvirsi Uskonheimolaisia Turvaton Magna Ensi kertaa Erään naisen vaiheet
Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa,
joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa.
Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun,
valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta,
jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui
kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. — Turhaan haki
kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen
kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun
ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.
Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa
loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä,
jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun
joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla
uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen
tyttönsä kalpeana kalman kouristamana.
Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut
niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut — pikku
valkotukka , kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä
ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja
katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta
ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden
viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä — näytti siltä kuin
olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä
mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän
todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven.
— Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän
oli vetäynyt tänne joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa
kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia
lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka
kristitylle on kaikista kauhein — hän oli kapinassa Jumalaansa
vastaan.