Kirsti: Sielunkuvaus

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Sielunkuvaus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.
Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasi nykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuuden aikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleen monta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellä muisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessa oli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, — nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtui ison vaatekorin kannen alle, — ja itse hän piiloutui Kirstin kanssa kaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensä ihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äiti puristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättää nauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta. Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidät löysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiä ympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen ja lapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.
Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiukset pitkässä palmikossa, — hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen. Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkein aina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti ei tahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa. Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, — ja puhalsi kuumaa hengitystä niskaan, että tulisi lämmin .
Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas, että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.