Kuloa ja kevättä: Novelleja

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1899.
Sisar. Agnes. Tunnustus. Tien vaihteessa. Lomalla. Hänen päiväkirjastaan. Oli kerran.
Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä, joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa. Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana, siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui purjeen täyteisenä.
Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, — myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.
Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, — napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.