Vieras veri: Rakkausnovelleja

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Rakkausnovelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.
Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Ruispelto. Ruutanalammikko. Luolan korva. Vieras veri. Muuan rakkaustarina. Gerdruta Carponai.
Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen pitaalisairaalan kirkkoa varten.
Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle, sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä, jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin tuotava mukanaan ruumisarkku.
Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen, juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi käsivarrella puutarhaan.
Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!
Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää, sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.