Vuosisadan lapsen tunnustus

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred de Musset
Suom. V. A. Koskenniemi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitä vielä elänyt.
Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullista tautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Jos yksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, että monen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitä varten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Mutta joskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistä se hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin, kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.
Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.
Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.
Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.