Laurette eli Punainen sinetti

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred De Vigny
Suomennos
WSOY, Porvoo, 1911.
Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Se kohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jota alati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietä ja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.
Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki, musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljä päivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu, kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! — Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla ja vanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.
Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivat kuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaa heidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet, jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme, näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisine lippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänyt jälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseni osastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillulle miekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövän satulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysin onnelliseksi.
Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikenin kyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan ja hevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollut kivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään. Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksen peitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusia kullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sade oli ne turmellut; se suretti minua.
Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini, ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin. Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut: Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkin velvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, ja minä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaen samalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomat ihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja, kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännyt varman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistä tyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimusten tinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen oli helpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.