Taiteilijan avioliitto

Pariisilaisia kuvia
Kirj.
Alphonse Daudet
Suomentanut
K. Halonen
Oulussa, H. W. Marjamaan kirjapainossa, 1909.
I. Proloogi. II. Rouva Heurtebise. III. Rakkauden uskontunnustus. IV. Italiatar. V. Laulajapari. VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia. VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia. VIII. Tahallinen pahoinpitely. IX. Bohème. X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä. XI. Suuren miehen leski. XII. Valehtelijatar. XIII. Kreivitär Irma. XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.
I. Proloogi.
Saako taiteilijat mennä avioliittoon?
Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa ja juttelivat.
Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille. Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.
Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen, missä lapsi piti asettaa sänkyyn.