Italian tytär

Kirj.
A. de Lamartine
Esteri Haapanen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.
Ensimmäinen luku.
Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään
sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan,
minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa
ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin
helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän
sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin
esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.
Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen
lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja
runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien
eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja
Goethen runo:
Kennst du das Land wo die Citronen blühn — — — — — olivat jo
antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit
roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet
mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin
esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita
nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras
kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen
maailmaan — kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät
odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka
Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven,
Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta
kotiin palatessani.
Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet
Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta
lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut
samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi
tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa
jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma
siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti
kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin
itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin
anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin.
Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla
Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi
minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä
kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.