Muistoja lapsen ja hopeahapsen 2 / Kuvauksia

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Kirjoittanut Anders Ramsay
Suomentanut Knut Sarlin
II osa
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.
1849—50.
»Tempora mutantur et nos mutamur in illis» (ajat muuttuvat ja me niiden kanssa), sanoivat »vanhat» jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta mitähän he sanoisivatkaan, jos voisivat vilkaista tähän meidän, höyryn ja sähkön korkeapaineessa hätäilevään ja hyörivään aikaamme?
Kaikki muuttuu ajan pitkään ja ajan kautta, emmekä vähimmin me itse, meidän käsityksemme, tarpeemme ja vaatimuksemme. On paljon sellaista, jota nykypäivinä pidämme perin mitättömänä ja huonona, vaan jota minun nuoruudessani katsottiin ylellisyydeksi; mikä silloin vielä oli tuntematonta ja aavistamatonta, josta ei edes rohkein mielikuvituskaan voinut uneksia, se on jo nyt käynyt välttämättömäksi tarpeeksi. Nyt emme voi ajatellakaan elämää ilman rautateitä tahi höyrylaivoja, ilman sähkösanomalaitosta, puhelinta, jokapäiväistä postia ja sanomalehtiä, ilman sähköä tahi kaasuvalaistusta, ilman pankkeja, huviloita, kahviloita, varieté-teaattereja ja raitioteitä, kaikkea tuollaista, joka nyt tuntuu olemassaolollemme yhtä välttämättömältä kuin ilma, jota hengitämme. Mutta kaikki tuollainen oli silloin tuntematonta ja siksipä ei sitä kaivattu ja toimeen sitä vaan tultiin ilman sitäkin.
Kun ajattelee, että kaikki tuo kehitys ja muodostuminen on tapahtunut yhden ainoan ihmisijän kuluessa, ei voi muuta kuin hämmästyksissään kysyä itseltään: milloin ja miten se on sitten käynyt päinsä. Emme ole kiinnittäneet huomiotamme päivä päivältä edistyvään, tuntumattomaan muutokseen, kunnes sitten elinpäiväimme loppuhetkinä seisomme ihmetellen sen äärettömän eroituksen edessä, mikä entisyyden ja nykyisyyden välillä on.
Ei ole tarkoitukseni tässä esittää mitään seikkaperäistä topograafista kuvausta silloisesta Helsingistä, vaan aijon ainoastaan yleispiirtein kuvailla muutamia ääriviivoja. Marraskuussa vuonna 1808 sattuneen suuren tulipalon jälkeen, joka poltti poroksi melkein koko etelä- ja pohjoissataman välillä olevan vanhan kaupungin, värjötti koko Helsinki melkein autiona ja hyljättynä. Silloin määräsi keisarillinen säädös vuonna 1812, että hallituksen istuin oli muutettava Helsinkiin, ja nerokkaiden miesten, Ehrenströmin ja Engelin johdolla alkoi kaupunki sitten nopeasti tulla jälleen kuntoon ja rakennetuksi.