Elämän langat

Romaani
Kirj.
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.
Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti
isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja,
mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas,
että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi
rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla.
Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat
nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat
kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja
luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän
päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja
maailma oli heille uusi.
Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja
levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä
ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia
lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä
kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan
harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.
Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä
lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän
oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville
ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär
menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja
puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui
kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös
hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille
sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin
huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja
voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä
hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli — äkisti ja ilman
edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen —, silloin hän yht'äkkiä tunsi
tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen
levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu
ja hälinä — kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman
pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon
harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului
vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi
hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat
siirtyneet suureen hiljaisuuteen.