Lumihiutaleita

Novelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Laulajatar Anna anteeksi Ennustus Vanha laulu Leipäpalkalla Yövahti Remuveikot Luojan mainetta parantamassa Pappi
Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle, joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu, vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon… Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän…
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.