Kokka-tarinoita

E-text prepared by Jari Koivisto
Lukemisia Kansalle. N:ot 166-168.
Turussa, J. W. Liljan kirjapainossa, 1862.
Imprimatur: C. A. Sanmark.
Esipuhe.
Meidän tietääksemme ei vielä ole suomeksi ilmestynyt sentapaista kokousta, kuin tämä tästä lukialle tarjona oleva. Meidän käyttämämme nimitys, kokka-tarina, vastaa muukalaista sanaa: anekdot , joka tulee kreikan-kielestä, kussa anekdoton merkitsee tosia tapauksia, sanoja j.n.e., joita ei vielä ole kirjoitettu, tahi joitten keksiäin nimiä joko ei tahdota, tahi ei enään taideta ilmoittaa.
Päivä päivältä on anekdot -sanan mieli laajentunut. Nyt tarkoitetaan sillä sanalla sekä kokka-puheita, että myös pieniä tarinoita, opettavaisia satuja j.n.e.
Kokka-tarinain jakaminen luokkihin (esim. ruhtinas-, pappis-, tuomari-, talonpoikais-tarinoihin) on monesta syystä sopimaton, välistä kenties loukkaavakin. Paras järjestys on tässä ei seurata mitään vakavaa järjestystä. Ne ovat verrattavat huonekaluihin, jotka, ehkei yhdistettyinä, kuitenkin täyttävät ja kaunistavat kamaria.
Usiat lukiat ehkä pitänevät muutamia ja montakin näistä tarinoista aivan halpoina; mutta meidän sopii sanoa: kuka voi kaikkein mieltä noutaa, ja viitata ensimäiseen tarinaa.
Kuka voi kaikkein mieltä noutaa? Eräs hyväntahtoinen vanhus, jolla oli aasi myytävänä, otti kerran kanssaan noin 13-vuotisen poikansa lähimmäiseen kaupunkiin, jossa oli markkinat. Heille tuli ensin vastaan mies, joka sanoi: voi, hölmöjä kun olettekin molemmat; tuolla astuu aasinne komeasti edellänne ja itse kuljette jalkasin! — Näistä nuhteista pani vanhus poikansa aasin selkään. — Hyi … haasti toinen mies, heitä kohdaten … sinä poika-lurjus joudut vissiin hirteen. Sopiiko sinun ratsastaa, samassa kun isäsi täytyy jalkasin käydä sun perässäsi? — Tuo vanha arrenteeraja, seuraten tätä neuvoa, käski poikansa astua alas, ja hyppäsi itse aasin selkään. — Nyt tapasi heitä kunniallinen vaimo markkinoille mennessään ja lausui surkeillen: voi, vanhus, sun sydämessäsi ei lie sääliä; sun lihava ja laiska ruumiisi lojottelee tuolla juhdan selässä, milloin tämän pienen poikarukan täytyy tallata polviin saakka kurassa, työlästi voiden vetää jalkaa jalan eteen. — Hiljaisesti otti vanhus nyt pojan takansa aasin selkään. — Kuuleppas, vanha veitikka … huusi nyt eräs ruvan-kauppias, joka hetken perästä tuli näkyviin … saisinko kysyä teiltä kysymyksen, ystäväni, onko tämä juhta teidän omanne? — Kyllähän se niin on , vastasi vanhus. — Totta jumal' avita, taitaisi ajatella pahaa teistä, koska panette niin raskaan taakan nuorelle luontokappaleelle. Kaksi pulskasta miestä yhden aasirukan selässä! — Tuo hyvä-sydäminen äijä tuli nyt vasta oikeahan pulaan; hän tahtoi voimansa jälkeen olla kaikkien naapuriensa mieleen, ja näki nyt, ettei hän saanut ajaa aasiansa edellänsä, eikä itse eikä poikansa istua sen selässä, eivätkä molemmat yhdessä. Pitkän miettimisen perästä löysi hän toki neuvon, noutaaksensa jokaisen mieltä. Hän sitoi köydellä aasin jalat yhteen ja nyt kantoi isä poikanensa tuon kumotun aasin kangella kaupunkiin päin. Ehkä taakka oli jotenkin raskas, ehtivät he vihdoin sen sillan tykö, jonka korvalla parhaimmat markkinat vietettiin. Markkinaväki, nähdessänsä tämän kummallisen kometian, purskahti yhteiseen nauruun ja huutoon. Ehkä vanhus luonnostansa oli sangen kärsivällinen ja hiljainen, ei hän kuitenkaan enää jaksanut kärsiä tätä viimeistä solvausta. Närkästyksissänsä heitti hän aasinsa sillan ylitse virtaan ja kävi taas kotiinsa toimituksiansa toimittamaan.