Presidentin kilpakosijat

language: Finnish
Kirj.
Anthony Hope
Englanninkielestä (A Man of Mark) suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
1. Valtion luoja. 2. Omintakeinen lainapuuha. 3. Väljennettyä toimivaltaa. 4. Vastustuspuolueen alotteita. 5. Oivallan aseman. 6. Kuolkaamme isänmaan puolesta! 7. Miina lasketaan. 8. Johnny Carr vikuroitsee. 9. Illatsu. 10. Kaksi yllätystä. 11. Saalista jakamassa. 12. Kahden tulen välissä. 13. Vetoan inhimilliseen heikkouteen. 14. Jäähyväiset Aureatalle. 15. Valtioviisas järjestely.
Valtion luoja.
Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa. Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.
Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä Aureata-maan luominen . Tämä perusteellinen historiankirjoittaja määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin asioihin).
Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. Hänen neronsa (kuten professori sattuvasti huomauttaa) haltioitui ajatuksesta luoda todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen, että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin ainakin jokainen ottolapsen oikeudella. Tämän suurenmoisen aatteen toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha, joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.