Kaksintaistelu

Produced by Jukka Aakula
Kirj.
Anton Tshehov
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.
Oli kello kahdeksan aamulla — se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa, tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.
Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso, niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin. Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias. Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta: ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä ylhäisyydeksi , vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.
— Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, — virkkoi Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet olkapäitään myöten veteen. — Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?