Leiv

Kirj.
Arne Garborg
Suom. Loiva.
Ylipainos Wiipurin Sanomista.
Wiipurissa,
Wiipurin Sanomain kirjapainossa,
1888.
Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niin
hyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähän
avonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalan
enkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikki
hänestä puhuivat hyvää. Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saa
Alfhildin omakseen , tuumivat vanhat.
Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämen
rauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloitteli
tavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli jo
häntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sitte
myöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikka
kumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet.
Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisi
tahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvin
luulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muiden
päälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän,
ajatteli Björn Jonson itsekseen.
Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään.
Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taas
kukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt Björn
Haugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita.
Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjän
kunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso talo
odotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkään
ollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvin
epätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa.
Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies,
joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävi
hyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Mutta
kosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä,
Halvar, kummasteli tätä. Pitäneehän sinunkin ottaa joku , sanoi hän,
ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa. Jos ei muuta,
kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin , arveli tähän
Alfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät.
Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaan
tiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuori
ja ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi,
kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.