Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikosta

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Seikkailutarina kaupunkiviisikosta
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
Toivo Wallenius
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
I. Tanssiaiset. II. Hullinsin lesken talo. III. Muuttovaunut. IV. Haaksirikko. V. Kauppalaiva. VI. Murtovarkaus. VII. Naisten pelastaja. VIII. Oman orren alla. IX. Suuri sanomalehtisota. X. Konnantyö. XI. Alpeilla. XII. Kunnian kukkuloilla.
Tanssiaiset.
Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867 Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa. Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut savipakarin nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi, jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat suurenmoisia saviteostehtaita ), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi oman ja poikansa elannon käsittelemällä rouvasväen omia aineksia rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta Denryksi.
Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon. Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta, pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen; sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi — hänen mahdollisuutensa olivat tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista koulupoikain ja opettajain kesken.