Nahkaratti

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
A. Conan Doyle
Suomennos
Tampereella, Isak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa, 1910.
Ystäväni Lionel Dacre asui Avenue de Wagramin varrella Pariisissa. Hänen pieni rauta-aidan ja ruohokentän ympäröimä talonsa sijaitsi Riemuportin vasemmalla puolella. Luulen, että se sijaitsi siinä jo ennenkuin avenue'a oli olemassakaan, sillä harmaat kivilaatat olivat sammaltuneet ja muurit ajan vaikutuksesta ikäänkuin valkoisen homeen peitossa. Kadulta katsottuna näytti rakennus pieneltä ja, jos oikein muistan, ei siinä ollut enempää kuin viisi ikkunaa, mutta takasivulla oli sen jatkona hyvin suuri huone. Juuri siinä oli Dacren salaisille tieteille omistettu kirjasto, ja siinä hän myöskin säilytti ne harvinaiset esineet, joihin hän itse oli kiihkeästi mieltynyt ja jotka hänen ystäviään huvittivat. Rikas kun oli, hienostunut ja omituinen luonteeltaan, oli hän käyttänyt suuren osan elämästään ja omaisuudestaan saadakseen kootuksi alallaan ainoan, kuten väitettiin, talmudilaisia, salaperäisiä taikakapineita käsittävän kokoelman, joista moni oli sangen harvinainen ja suuriarvoinen. Hän oli suuresti mieltynyt ihmeellisyyksiin ja ennen kuulumattomiin asioihin ja sanotaankin, että hänen kokeilunsa, saadakseen selville tuntemattomia seikkoja, ovat menneet kohtuuttomuuksiin. Ollessaan englantilaisten ystäviensä seurassa, ei hän koskaan niistä huolinut kertoa, vaan puhui tutkijan tai taiturin tapaan; mutta eräs samaa suuntaa edustava ranskalainen on minulle kertonut, että loihtutaidon kaikki irstaudet ovat kootut tuohon suureen, korkeaan saliin, jonka seinät ovat peitetyt kirjalaudakoilla ja merkillisiä esineitä sisältävillä kaapeilla.
Hänen ulkoasunsa ilmaisi kyllin selvästi, että hänen kiihkeä mieltymyksensä sielutieteilyyn oli pikemmin tiedollista kuin henkistä luonnetta. Hänen jäykissä piirteissään ei näkynyt jälkeäkään asketismista (lihansakurituksesta), mutta hänen suuri pääkallonsa, joka pilkisti hänen harvasta tukastaan kuin lumihuippu hongan latvasta, kätki sisäänsä paljon tiedollista voimaa. Hänen tietonsa olivat suuremmat kuin viisautensa ja luonteensa ei vetänyt vertoja hänen lahjakkaisuudelleen. Nuo pienet kirkkaat silmät, jotka olivat syvällä hänen täyteläisissä kasvoissaan, loistivat älykkäisyydestä ja elämän uteliaisuudesta, mutta nuo silmät olivat hekumallisen ja itsekkään miehen. Mutta tämä on hänestä jo kylliksi — hän on jo kuollut, miesrukka, kuollut juuri siihen aikaan, jolloin hän vihdoinkin luuli keksineensä elämänveden. Minä en aijo kertoa hänen omituisesta luonteestaan, vaan siitä hyvin ihmeellisestä ja käsittämättömästä tapahtumasta, joka oli yhteydessä vierailemiseni kanssa hänen luonaan aikaisin keväällä vuonna —82.