Maan hiljaiset

Romaani suurten selkosten takaa
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina, joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso ja lihava … ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika, jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat nauhakengät ja kultaiset napit takissa… Se on kymmenen vuoden vanha ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani…
Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se kiitti sillä lailla.
Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»
Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät Sabinalle hyvästiä.
Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.
Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle. Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä… kuunteli niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa… Se oli ollut karhun silmä… ja se oli kiilunut luolasta lappalaista vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?