Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Olaus Sirman tarina
Kirj.
Kirja, Helsinki, 1916.
Olaus Mathiae Sirma , syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen lappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin papiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719, jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen, juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon seurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä isosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan, jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen vaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm. Gezeliuksen Lasten paras tavara -nimisen kirjan, joka vasta, melkein 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt päivän valon , maaten siihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä. Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin kansan suussa pienissä muisteluksissa , joita pimeinä talvi-iltoina takkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä muisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa herr' Vuolevi on asustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan silmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa, joissa herr' Vuolevi vaikutti , niin kirkossa kuin käräjätuvassa, vieläpä markkinasiljolla ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon pohjukassa, Ruijassa.
Tekijä .
Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä, raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta. Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas pää. — Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.