Synnin mitta

Kertomus nykyaikaisesta Lapista
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista, ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.
Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.
Älähän huoli, Isokorva , ajatteli Aslak, Vankan aitassa on jäkälää yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti päästy.
Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään, lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli pitkällä.