Hiljaisuudessa / Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä

Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä
Kirj.
Arvid Järnefelt
Otava, Helsinki, 1913.
Pelastettu »Kuolema, missä on sinun okaas?» Leipäkannikka Kuninkaitten seurassa Kehrääjä »Hiljaisuudessa» »Velvollisuus», (1-näytöksinen näytelmä) Mustan varsan kuolema Hän loi heidät omaksi kuvaksensa Kuolema. (I näytös)
Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle. »Tupakoitsemattomille.»
Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset
makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin
suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina
siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan
mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku
lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään
ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee … eikä näytä lainkaan
vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon
paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.
Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen
istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan
työläisen väliin.
Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen
kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas
soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys—olemme liikkeellä,
tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme…
Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään
mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto
aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on
siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan
olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden
herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle
kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista
kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä
haluavat!
Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa.
Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen.
Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata,
tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan
tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän
tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.—Ja
tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia
lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!