Kauhujen talo

Kirj.
Edward Bulwer-Lytton
Espoossa, Biokustannus Oy, 1914 (reprint 1999).
Eräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänä puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: Ajattele, sitten kun viimeksi tavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossa kummittelee.
— Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?
— Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän: Noin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita. Kuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen: Kalustettuja huoneita vuokrattavana. Kaupunginosa miellytti meitä, menimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikon irtisanomiselle, mutta — jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkä sitä laisinkaan ihmettele.
— Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?
— Anna anteeksi, — mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksi kuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan, että uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silmin nähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tai näky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidät molemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneen oven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.
Sopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenä päivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneet ja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasi kuivasti: Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennen teitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaan kolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitä kohtaan.
— Heitä? — Ketä? — kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.
— Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he keitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän olleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä palvelijana. Tiedän hyvin, etteivät he tule olemaan syypäitä kuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän minun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän kanssaan täällä edelleenkin.