Yksillä juurilla

Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Beatrice Harraden
Otava, Helsinki, 1902.
Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja yhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepän vaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan, otti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja liehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi mieheensä, joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen taskukelloa.
— Tuomas, — sanoi hän, — ethän sinä miten näe tehdä työtä noin huonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.
— Jopa tämä on valmiskin, — vastasi mies äreästi, nostamatta silmiäänkään työstänsä.
Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia ja valkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosi kellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi kiidätellä sitä pitkin permantoa.
— Hitto vieköön tuon kasin! — murahti kelloseppä.
— Älköönhän toki vielä! — virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti hän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa, joka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa: katselemaan valkeata.
Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli vanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita harmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat, läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta herättävä kiihkeä ilme.
Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla selkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin tarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa vanhan-aikuisenakin, istumasijana.