Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani

Historiallinen romaani
Kirj.
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan
Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285
kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat
jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen
Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti
päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin
kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat
päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai
juutilaisten rantavallien luota.
Joutavia, Kaarlo! — sanoi syvä, karkea ääni — tässä heidän on
noustava maihin! — hyvin käy! — heillä näkyy olevan taitava perämies.
Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan
sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että
voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!
Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja
merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner
Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut
rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut
laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä,
ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea
täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat,
pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan
tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen
vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi
ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven
Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut
itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme
vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa,
joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut
merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut
ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin
huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli
taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari,
jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei
enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik
Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa
kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä,
vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi
jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili,
että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli
ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja
kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä
varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona.
Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin
Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille,
johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun
merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein
kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan
seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät
gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä
kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa.
Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja
merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt
takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta,
suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa,
harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki.
Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja
voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden
tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa;
heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli
kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli
niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton
väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla
päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän
vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän
polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.