Tanskan prinssi Otto

Kirj.
B. S. Ingemann
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1917.
Edellinen osa.
Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin
ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla,
erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja
Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen
Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun
kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja
kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän
Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa
polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja
repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään,
että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle,
ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin
äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron
tai hyvinkin kaukana. Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme
taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä! rukoili vanha, harvinaisen komea
talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille,
hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. Elä anna
meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!
jatkoi hän. Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä
onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala
kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!
Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni! kysyi
hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa
pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja
piteli hattua kädessään.
Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän
huomassa , — vastasi vanha talonpoika nousten. Jumalalle kiitos,
etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän
oli tullut tänne Skånesta , jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan
sarkatakkinsa hihalla, siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi
minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he
muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää
ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan
Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme
saksalaista kiittää.