Waldemar Seier: Historiallinen romaani

Historiallinen Romaani
Kirj.
Suomentanut
Maija Halonen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä
karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön
luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo
merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa
piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun
tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään
suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja
aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista
tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja
piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin
jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden
teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat
suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen
lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin
rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti
voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen
kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun
himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä
riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä,
peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja
ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella,
oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien
selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä,
hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja
sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin
yhdenneltätoista vuosisadalta.
Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti
kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä
hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli
hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa.
Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies,
osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat
piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen
mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki
loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin
istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni,
musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta
valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja
tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien
puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen,
missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.