Vanhan päiväkirjan lehtiä / Episodi J. L. Runebergin elämästä

Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön:
Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.