Hanna

Romaani
Kirj.
Suomentanut
Hertta S.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan… mitä voin sanoa hänelle, onnettomalle miesparalle!»
Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun sinä löydät tämän, ei…»
»Oh, en tiedä…» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen kuin mieletön!»
Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen, yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan, joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.
»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin…»
Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan. Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät. Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti alotetun kirjeen.
Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen sydämensä syvyyksistä: