Novelleja ja Kertomuksia II

Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa,
1879.
Arne, kirj. Björnstjerne Björnson Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia Veliviha, kirj. Berthold Auerbach
Ensimmäinen luku.
Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki
raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret
kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju;
mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä
ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi
ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.
Mitähän jos verhoisimme vuoren? kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan
tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas
nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös
eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi
valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa;
kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; — mitähän jos
verhoisimme vuoren? sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. Me
siihen kaiketi pystyisimme ennen muita , vastasi honka, silitteli
partaansa ja silmäili koivua, mitä arvelet? Mutta koivu katseli
epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen
päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään.
Verhotkaamme se Jumalan nimessä , lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan
olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan.
Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. Ei, ota kanerva mukaan ,
kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin;
tartu minuun , sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä
vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän
vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He
kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten.
Siinä on siunausta , lausui koivu.