Sysmäläinen: Kyläinen tarina

Produced by Tapio Riikonen
Kyläinen tarina
Kirj.
K. E. Holm, Helsinki, 1877.
Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:
Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään. Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä, tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle… Minusta oli taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut: terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani, niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän maistaa hengen puhtaita iloja. — Mutta tuolla he käydä köntivät, ja samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta mitään kuin ravintoa ruumiillensa… Tämä siis on se paikka, jossa uusi elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi, ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias… Tuolla seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten, joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä…
Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa itsekseen: Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit, muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja virvoittakoon mieltänne!