Härkmanin pojat / Historiallinen novelli isonvihan ajoilta

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1887 nimellä Härkmannin pojat. Tämä teos perustuu vuoden 1908 painokseen.
Häiden valmistelut.
Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen. Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla, kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua. Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat, joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee silmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät, kunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä rientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan.
Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä. Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon hoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä ihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri herraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan nuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven päältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun vaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä pöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies pukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin pientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen vartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja päättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he harmautuneen tämän talon palveluksessa.