Iloinen poika

Produced by Jari Koivisto
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suom. T. J. Dahlberg
Helsingissä, P. Tikkasen kustannuksella, 1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Ensimäinen Luku.
Öyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissä pystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tulta sytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun ei päässyt kynttilälle. Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista , sanoi äiti.
Paljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori ei ollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivat kukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvind hoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukki kumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti, jossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltä tullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Koko ruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän: Kili-kili-kili-pukki! Bä-ä-ä! vastasi pukki vuoren reunalta, väänti päänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.
Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. Onko tämä omasi, tämä pukki? kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti kumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. Kuka sinä olet? kysäsi hän. — Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini kukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen syksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä. — Vai sinä se olet! sanoi poika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut henqittääkään.
Onko tämä omasi, tämä pukki? kysyi tyttö uudestaan. Onpa kyllä , sanoi poika ja katsoi ylös. — Minun niin tekis mieleni tätä pukkia, — annatko sen mulle? — Enkä anna .
Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi: Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte? — Öyvind oli köyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä, silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei ennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. Näytäpäs ensin sitä rinkeliä , sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison rinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; tässä se nyt on! sanoi hän ja viskasi sen alas. Aiai! se meni kappaleiksi , sanoi poika ja kokosi joka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän maistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta vielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko rinkelin.