Jumalan teillä

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suomentanut Viki Kärkkäinen
Suurten kertojain teoksia XXXI
WSOY, Porvoo, 1910.
Kouluaikana. Nuoruuden aikana. Miehuuden aikana.
Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja jota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista vuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi idässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden takaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.
Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä raivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta aallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja tuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat kertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä lähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut teille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin pelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.
Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt ja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, — viimeisetkin jälkivihurit olivat jo ohi.
Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain liikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina vyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa jälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren mylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se riehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut kaukaisia ulapoita kohti.
Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta, pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin olisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä kohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat ylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan liikahtamatta paikaltaan.