Magnhild: Kertomus

E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Suomentanut Kaarlo Koskimies
WSOY, Porvoo, 1914.
Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikki par'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveilee yhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie. Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseen matalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärillä leviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.
Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Se lepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niin ympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.
Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan. Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakki sekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle on köytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinen kyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin, karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle. Yht'äkkiä hän kirkaisee: Magnhild! Magnhild! .
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista, joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanut kapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty pään yli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hän katseli naista liian kauan, punastui tämä. Pistäyn kohta luonasi, saatuani hevosen katosalle , huusi ajurityttö. He ajoivat.
Kultaseni, kuka se oli? kysyi matkustaja.
Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo , tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, että saattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttö seisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosen asua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä ison roidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelin etunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseen hiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.