Kalevala (1862): Lyhennetty laitos

Lyhennetty laitos
Tärkeimmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 27 Osa.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Alkulause
Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan
toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä
saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista,
joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden
valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu,
vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin
on saatu paremmin mukautumaan.
Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä
t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät
kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan,
lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan,
lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja
Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon,
pa'assa, lehossa jne.).
Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin
monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa
härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen,
kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä
tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja
tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka
tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so.
itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.
Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät
kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat
oa:ksi ja eä:ksi:
a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.
b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.