Mangorin kokkikirja: Jutelma korkeimman diplomatian alalta

Jutelma korkeamman diplomatiian alalta
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1894.
Tunnetteko Henningiä, vanhaa kirjuria, joka vuodesta vuoteen joka päivä kello 1/2 11 kulki Kristiansborgin katuvierustaa matkallansa kansliarakennukseen? Varmaankin tunnette hänet ulkonäöltä, ajatelkaahan hiukan! Pieni, laiha mies, vähän kumarassa, harmaat hivukset, ohuet sääret, suuri paperikääry kainalossa. Niin pitkälle ajassa taaksepäin kuin muistettiin, oli hän aina ollut samassa mustassa nutussa, joka, samoinkuin hattu, vähitellen oli alkanut vivahtaa keltaseen. Ja sitten hänen naamansa — eivätkö koskaan nuo rehelliset, uskollisuudesta puhuvat, valkosiniset silmät ole vetäneet teidän huomiotanne puoleensa, ja tuo lempeä, hyvänsävyinen hymy, joka ilmaisi jokaiselle, joka vain tahtoi sitä ymmärtää, kuinka hyvää hän soi kaikille? — Niitä nähdessä ei voinut erehtyä.
Jos hän huomasi pojan, joka heitteli kivillä varpusia tahi ajoi takaa koiraa linnan edustalla, seisahtui hän ja alkoi nuhdella kovasydämistä.
Älä, poikaseni, tee pahaa pikkulinnuille , sanoi hän; älä revi koiralta karvoja; siitä suuttuu meidän Herramme. Näet sinä kuinka ystävällisesti koiraparka heiluttaa häntäänsä. Eläimetkin ovat Jumalan luotuja olentoja; ole hyvä niille, niin käy sinulle hyvin maailmassa. Sano tovereillesi, etteivät nyki koiraa hännästä, niin kyllä he keksivät muuta huvitusta. Olethan ymmärtävä, pieni, kiltti poika!
Poika nauroi ja irmasteli; mutta siinä oli jotakin niin lempeää ja tunteellista vanhuksen sanoissa, että hänen täytyi vastustamattomasti jäädä niitä kuulemaan, ja koira ja linnut saivat olla rauhassa. Henning katsahti Nikolai-tornin kelloa, otti pitempiä askeleita voittaakseen takaisin hukattua aikaa ja ehtiäkseen säntilleen määrä-hetkenään virkahuoneeseensa.

Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinka se käy päinsä, jollemme ole tarkempia?