Aseeton kaksintaistelu

Romaani Suuresta Lännestä
Kirj.
Suomentanut
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.
Ensimmäinen luku.
Huolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui Josephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan pysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden hiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja pielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.
Hieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona näkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa, puuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei näkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi pitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan etäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan huomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen taivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana outoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät hiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä — tomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.
Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli innokkaana ilmiötä.
Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä, jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita, ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan höyryn pihinää ja ovien pauketta.
Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla. Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti hänen silmissään.