Sisäiset voimat

Kirj.
Charles Baudouin
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
I. Vaikutusvoimainen ajatus. II. Ruumiilliset perusteet. III. Persoonallisuus ja esteetön kehittyminen. IV. Sisäinen elämä ja individualismi. V, Keskittyminen. VI. Sydämen voimat. VII. Ponnistus ja rohkeus. VIII. Persoonallinen vaikutus. Viiteselitykset.
Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta, ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä vallitsevaa ankaraa mekanismia.
Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan, tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata, haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat, esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi, mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme — autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme, itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen; tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi, koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.