Pikku Dorrit II

Kirj.
Charles Dickens
Englanninkielestä suomentanut
Helena Kesäniemi
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.
XXXV. Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä XXXVI. Marshalsea jää orvoksi XXXVII. Matkatoverit XXXVIII. Mrs General XXXIX. Matkalla XL. Kirje Pikku Dorritilta XLI. Hullusti päin XLII. Oikein päin XLIII. Enimmäkseen papua ja prismaa XLIV. Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä XLV. Ilmestyy ja häviää XLVI. Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia XLVII. Kirje Pikku Dorritilta XLVIII. Pidetään suurta isänmaallista kokousta XLIX. Raivoava kulkutauti L. Neuvotteluja LI. Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen LII. Edistystä LIII. Hävinnyt LIV. Pilvilinna LV. Hyökkäys pilvilinnaa vastaan LVI. Johdantoa seuraavaan LVII. Itsekiduttajan tarina LVIII. Ken tuolta rientää iltamyöhään? LIX. Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen LX. Pitkän päivän ilta LXI. Hovimestari luopuu virastansa LXII. Myrskyn satoa korjataan LXIII. Marshalsean kasvatti LXIV. Ilmestys vankilassa LXV. Muudan pyyntö Marshalseassa LXVI. Ratkaisua kohden LXVII. Ratkaisu LXVIII. Vihdoinkin LXIX. Vihdoinkin! LXX. Loppu
Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä
Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta. Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.
Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut, sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen, joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat) pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa (tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden, kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin, edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa, nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat, ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa, joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä, oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen. Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.