Hekuban tyttäret / Romaani

Romaani
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.
Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut
mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla
olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla
elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli
päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan
sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi — miksipä
muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun
ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta
hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli
sunnuntaiksi kotiin Spandausta — tykistön lipunkantajana — oli
jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat
Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen
rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.
Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä
vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten
keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli
vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,
ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät
ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli
tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli
täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut
huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat
olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat
nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja
olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.
Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta — hän ei ollut enää itsekään
oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin
oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi
tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,
paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät —
taas oli muuan opettaja sanonut: Kuinka, Bertholdi, te olette vielä
täällä? Olettehan te iso ja vahva. Niitä koulumestareita, voi niitä
koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: Älä
mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia. Eiväthän
he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,
eivätkä isät — eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli
laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.