Vita nuova (Uusi elämä)

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
(Uusi Elämä)
Kirj.
Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren
Esipuheen kirj. V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1920.
Kun Dante kirjoitti Vita nuovan , ei hänellä vielä ollut takanaan sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat Vita nuovan runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta — Danten ja Beatricen kohtalokas ensi tapaaminen — vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. Vita nuova , jota syyllä on sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.
Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta. Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa Vita nuovan . Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä. Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä: Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan. Tämä sonetti osottaa, että myöskin Dante — vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta sananpartta — osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.