Lukís Láras: Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta

Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta
Kirj.
Uuden-kreikan kielestä suomentanut
Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja,
1886.
Lukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissa
eläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minulle
nuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minun
kehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hän
muutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seasta
tämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni.
Julkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samalla
mielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.
Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes
kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli
opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut
enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja
isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen
käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun
jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa
Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä
pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.
Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi
tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän
kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin —
sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvän
nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin
kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni
itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse
erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni
pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen
niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä
juurrutti minuun.
Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme
piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten
kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään
kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin
puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina
asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän
untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja
hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä
syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo
alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla,
jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen
vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!