Artturi Berkow

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Koonnut
Porissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.
Näytetty: Joh. Tamsén .
Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne saapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista kukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella odottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli toimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin keskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen, kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi osanottavaisuuden osoitusta — odottava levottomuus, tarkka vaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein yleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin ensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.
Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin ja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja atlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki hohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät suku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla, juhlamenon loistoisuutta enentämässä.
Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva, komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat pitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja arvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti, niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei sopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli morsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois ja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi näille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi vihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.
Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen, sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä sukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous, joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan näytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen ryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä, mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko ulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä voinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä, tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo, millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen loistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se oli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten voittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt hetken juhlallisuutta.